Kasvattajan aika ei käy pitkäksi

Pitkin syksyä tapahtuneiden epäonnistuneiden astutusten jälkeen päätin ottaa varman päälle, ja astutin kaksi naarasta yhtä aikaa. Laskettu aika oli 10.1., jolloin synnytykset myös käynnistyivät. Vanha konkarini, sinivalkea brittityttö "Rose", alkoi synnyttää ensin, mutta jo muutaman tunnin kuluttua ensikertalainen, lilavalkea Pikkis alkoi työstää omia pentujaan. Hetken
aherruksen jälkeen talossa oli yhteensä yhdeksän pentua!


Väriskaala oli aika mielenkiintoinen, sillä Rose kantaa perimässään suklaa-geeniä. Ilokseni sain kissalaani ensimmäiset suklaa- ja lilapennut, jotka olivat kummatkin uroksia. Tähän pentueeseen syntyi pelkkiä yksivärisiä pentuja, ja suklaan ja lilan urokset lisäksi syntyi musta uros, sekä musta ja sininen naaras. "Pikkis", joka on itse lilavalkea naaras, synnytti heti perään kaksi sinistä van -urosta, yhden sinivalkean uroksen, sekä yhden sinikilpikonnavalkean naaraan.

Pennut kasvoivat tasaista tahtia, ja painoa kertyi päivittäin 10-20 grammaa.
Maitoa tuntui riittävän. Lisäksi emot olivat tehneet yhteistyö- ja avunantosopimuksen, sillä ne siirsivät muutaman päivän ikäiset pennut samaan pesään, ja kävivät vuorotellen imettämässä koko porukan. Kätevää myös siksi, että huomasin ajan myötä, etteivät emot laihtuneet imettäessään niin paljon kuin yksin pentujaan hoitavat emokissat. Perheen muutkin tytöt osallistuivat pentujen hoitamiseen huolehtimalla mm. niiden henkilökohtaisesta hygieniasta ja pissatuksista.

Seikkailu meinasi koitua kohtaloksi

Kolme päivää synnytyksestä tulin töistä kotiin, ja huomasin kauhukseni, että yksi van-pennuista oli tullut ulos pesästä ja ryöminyt keskelle olohuoneen mattoa. Lattia oli todella kylmä, joten pentu oli jo ehtinyt hieman kangistua kylmyydestä. Aloin paniikissa hieroa sitä voimakkaasti ja puhalsin sen pieneen, kylmettyneeseen ruumiiseen lämmintä hengitysilmaa. Sain pennun lämpenemään onneksi nopeasti, ja nostin sen takaisin pesään emon nisälle.
Lämmin maito maistui pienelle seikkailijalle. Pennut ovat aina tähän mennessä pysyneet tyytyväisenä lämpimässä pesässään, mutta tämä seikkailija oli päättänyt ottaa varaslähdön ja lähteä vielä silmättömänä tutkimaan lähimaastoa.

Pesän ulkopuolinen elämä kiinnostaa

Kolme viikkoa synnytyksestä muutkin pennut alkoivat olla kiinnostuneita pesän ulkopuolisesta maailmasta. Musta uros oli rohkein, ja se tuli sieltä ulos heti kun jalat vähän kantoivat. Emo oli kylläkin eri mieltä pojan itsenäistymisyrityksestä, ja siirsi sen nopeasti takaisin pesään. Muut pennut katselivat vielä muutaman päivän maailmaa pesän laidan yli, ja seurasivat mustan pojan huimia hyppyjä laidan yli ja takaisin.

Kun pennut olivat hieman yli neljän viikon ikäisiä, emot lopettivat niiden pissatukset. Siirsin pienen matalalaitaisen hiekkalaatikon lähelle pesää, ja ei aikaakaan kun jo ensimmäinen pentu kävi tekemässä sinne tarpeensa. Muut seurasivat esimerkkiä ja pian kaikki pennut osasivat käyttää hiekkalaatikkoa oikeaoppisesti. Entisenä koirankasvattajana tämä kissojen siisteys on aina yhtä suuri hämmästelyn aihe.

Kilpajuoksua asunnon ympäri

Viisiviikkoisina ne tulivat ulos pesästä lopullisesti ja siirtyivät nukkumaan katettuun, pehmustettuun koriin, jonka olin kissanäyttelystä hankkinut. Ne makasivat petissä yhtenä suurena kasana, aina kun leikeiltään väsähtivät. Alkuperäisen pesän sai korjata pois nurkista, sillä sinne pennut eivät enää suostuneet menemään.

Kun pennut olivat kuusiviikkoisia, alkoi hurja ralli, jolloin pennut juoksivat huoneesta toiseen niin lujaa kun kintuistaan pääsivät. Niiden askellajiin ei kävely kuulunut lainkaan, ja ne suorastaan nauttivat juostessaan peräkanaa pitkin asuntoa. Siinä sai todella tarkkaan katsoa askeleensa, ettei pieni kissanpentu jäänyt jalkoihin. Pennunkatsojillekin aina tähdensin, että kulkisivat hiihtämällä jalkojaan laahaten, niin onnettomuuksilta vältytään.

Eron hetki

Kaikki pennut olivat löytäneet uuden kodin luovutusikään mennessä, joten ensimmäisten rokotusten ja eläinlääkärintarkastusten jälkeen ne olivat valmiita lähtemään uusiin koteihinsa. Eron hetki on aina surullinen, sillä pennut viettävät 12 ensimmäistä elinviikkoaan emon ja kasvattajan luona, joten siinä ajassa on ehtinyt luoda jo tunnesiteitä pienokaisiin. Monesti sitä on itku tullutkin - niin uusille omistajille kuin allekirjoittaneellekin. Koskaan ei ole kuitenkaan tarvinnut olla huolissaan pentujen uusien omistajien suhteen, sillä monet ovat jo useaan otteeseen käyneet katsomassa tulevaa perheenjäsentään ennen luovutusta, ja olemme päässeet tutustumaan näin paremmin toisiimme. 

Kuvat ja teksti: Minna Kaukolampi /Kissaposti3/06

<?php include("include/footer.php"); ?>