Elämää Herra O:n kanssa

Otto toivottaa kaikille ikään, rotuun, väriin ja sukupuoleen katsomatta oikein hyvää alkanutta vuotta!

Oton mielestä ei ole yhtään kivaa olla joulupukin pajakoirana. Aikaisemmin on saanut illalla torkkua sylissä saamassa päähierontaa, nyt on joutunut ahtautumaan jalkapallille, kun sylissä ovat heiluneet terävät metallitikut. Lopulta koira on hipsinyt omaan tuoliinsa tuijotettuaan minua sitä ennen loukkaantuneen ja epäuskoisen näköisenä.

Mutta ei nokkela pihakoira ole jäänyt neuvottomaksi harmittavan tilanteen edessä. Korvaukseksi kärsimästään vääryydestä ja iltarutiinien muuttumisesta Otto on yrittänyt kehittää uudet rutiinit. Olen löytänyt sen parinakin iltana sängystäni silmissä kysymys ellei peräti vaatimus täyttää läheisyyskiintiö.

Ei ole ollut helppoa häätää koira matkoihinsa, mutta ei auta, sääntö koirankarvattomista ja hiekattomista lakanoista pysyy voimassa edelleen.

Ei Oton elämä kuitenkaan pelkkää surkeutta ja rakkaudettomuutta ole ollut joulun allakaan. Vesi- ja räntäsateesta huolimatta ollaan käyty pitkillä metsälenkeillä ja koirapuistossa ihan niinkuin ennenkin. Eilen pantiin joulurusetti kaulaan ja lähdettiin yhdessä tutustumaan torin Joulukylään, jossa tuoksuivat paahdetut kastanjat, joulumusiikki soi ja Otto sai paljon silityksiä ja ihmettelyjä, miten söpö voikaan pieni koira olla.

Temppukoulutus on jatkunut joulukiireistä huolimatta. Rullaaminen ei edelleenkään onnistu, kyljelleen ohjaavan käden sijaan Otto tuijottaa tiukasti sitä kättä, josta se tietää saavansa palkkion. Olemme sen sijaan opetelleet toista temppua, johon minunkin taitoni ja kärsivällisyyteni riittävät. Siinä Otto esittää jäteautoa ja se menee näin: Koira seisoo edessäni, astun askeleen sitä kohti, sanon piip-piip-piip ja koira peruuttaa. Olemme edistyneet hyvin, Otto peruuttaa jo pelkällä piippauksella. Mutta ei loputtomiin, kolmen metrin peruutuksen jälkeen se alkaa tuhista ja tyrskiä ja heitellä päätään puolelta toiselle, että eikö jo riitä? No riittäähän se.

Seuraavaksi on ollut vuorossa jalkojen välistä puikkelehtiminen. Otto on tajunnut jo aikapäivää, mitä siltä odotan, mutta henkilökohtaiseen tilaani tunkeutuminen ja varsinkin vartaloni alitse kulkeminen on sille epämieluista ja sujuu yhä vain, jos ohjaavassa kädessä on herkkupala. Mutta me jatkamme harjoituksia.

Tässä voisi joulutunnelmoida ja kertoa, että kuvassa Otto seurailee joko näkyisi tonttuja, mutta todellisuudessa se kyttää metsähiirtä, joka pari päivää sitten kipitti nurmikon yli ulkovaraston alle.

Seuraavan kuvan myötä tunnelmoidaan. Joulukuusen virkaa toimittaa tänäkin vuonna korukuusi, ei oteta riskiä, että koira kuvittelisi saaneensa juhlakauden kunniaksi ikioman sisävessan.

Hyvää ja onnellista joulua kaikille!

Otolle on siunaantunut iso joukko koirakavereita, joita se tapaa aina yhtä mielellään koirapuistoissa ja lenkkipoluilla. Tänä jouluna päätettiin antaa Oton bestiksille jotain mitä jokainen koira arvostaa, pipareita!

Alkuperäiset ohjeet löytyvät netistä, ja Lemmikille.com:in etusivun jutusta löytyy kolmekin ohjetta.  Täällä tehtiin pieniä sovelluksia ja ladottiin työpöydälle kaikki kaapista löytyneet jauhojen ja ryynien rippeet. Osassa niistä oli viimeinen käyttöpäivä mennyt umpeen, mutta jos koira syö hiirenraatojakin, ei kai pari kuukautta yli-ikäiset jauhot voi kovin vaarallisia olla..?

Banaanipiparit
3 dl täysjyvävehnäjauhoja
3 dl ruisjauhoja
3 dl vehnäleseitä
1 dl ruisrouhetta
2 dl neljän viljan puurohiutaleita
3 banaania
3 porkkanaa
4 rkl muskottia
2 rkl rypsiöljyä
2 rkl hunajaa
2 dl vettä

Kuivat aineet sekoitetaan huolellisesti.

Toisessa kulhossa sekoitetaan paloitellut banaanit, paloitellut ja pehmeiksi kiehautetut porkkanat, lämpimään veteen sekoitettu hunaja ja öljy. Sitten sauva- tai tehosekoitin surisemaan, että saadaan tasainen velli. Sitten vain yhdistetään velli ja jauhoseos taikinaksi. Taikina kannattaa panna vähäksi aikaa jääkaappiin kovettumaan, siten sitä on helpompi kaulita.

Taikina kaulitaan puolen sentin paksuiseksi levyksi, josta leikataan tai otetaan piparimuotilla halutun muotoisia keksejä. Keksit paistetaan pellillä leivinpaperin päällä 170 asteen lämmössä. Koko taikinaa ei tarvitse käyttää kerralla, se säilyy muutaman päivän jääkaapissa ja kestää hyvin myös pakastamisen.

Taikinasta tulee neljä pellillistä keksejä. Aluksi kaikki kävi kuin tanssi, mutta kertaalleen käytettyjä jauhoisia rippeitä yhdistellessä kärsivällisyys loppui ja pyörittelin palloja ja litistin ne.

Reseptiä on helppo muunnella, omena porkkanan tavoin käsiteltynä olisi varmasti herkullinen lisä. Kannattaa vain pitää huolta, että nesteen ja kuivien aineitten suhde pysyy sellaisena, että taikina pysyy kasassa ja kaulittavissa.

Otto toimi koemaistajana tuoreeltaan ja on raksutellut niitä nyt viikon verran pari kappaletta päivässä, hyvin kelpaavat.

Osa kekseistä on jo pakattu odottamaan joulua joutilaisiin pahvirasioihin. Voin kuvitella, millä innolla rasiat silputaan, jotta
päästään käsiksi herkkuihin.

Voi että osaakin olla! Lumi ja pakkaset tulivat ja menivät, päivä ei valkene ollenkaan ja taivaalta tulee väliin rännänrääsyä mutta enimmäkseen silkkaa vettä. Lyhytkarvainen pihakoirakin kykenee keräämään tassuihinsa kourallisen hiekkaa jokaisella ulkoilukerralla, joten vaikka pakkasesta en niin tykkääkään, puhdas lumi olisi tervetullutta.

Otto elää huippuhetkiä aina kun lapsenlapset käyvät kylässä. Televisionkatselu oli melkeinpä ainoa tilaisuus saada kaikki kuvaan yhtä aikaa ilman, että joku kolmesta heilui tai pomppi tai juoksi ulos kameran etsimen ulottumattomiin.

Otto on saanut muutaman kuukauden ajan päivittäin pienen ripauksen merileväjauhetta, ja toden totta, se on pitänyt plakin lisääntymisen kurissa ja pehmentänyt pois entistäkin.

Klikkausharjoituksia on jatkettu. Rullaaminen osoittautui meille liian vaikeaksi ensiharjoitukseksi. Oton kärsivällisyys ei meinaa riittää ja se tuppaa oikomaan. Se tuntuu tuumivan, että mitä sitä turhia kierimään, tiukasti klikkeri- tai namikättä tuijottamalla päästäisiin nopeammin koiran näkökulmasta varsinaiseen asiaan eli herkuttelemaan. Niinpä olemme aloittaneet peruuttamisen harjoittelun, joka onkin alkanut sujua aika kivasti. Minä sanon piip-piip-piip ja Otto peruuttaa kuin jäteauto.

Jouluostoksilla Lemmikille.comissa löytyivät hyvät heijastimet, jotka totisesti ovat olleet tässä kaamoksessa tarpeen. Niitä näkeekin kiitettävän paljon lenkkipoluilla ja koirapuistoissa, hieno juttu! Me vilkutaan ja sädehditään iloisesti aina kun astutaan ovesta ulos. Uusi koirashampookin on ollut tarpeen näillä keleillä, ei joutanut jäädä odottelemaan lahjapakettiin käärimistä.

Mukaan lähti myös pehmeä, kumimainen hammasharja, joka maistuu hyvältä ja puhdistaa hampaita.

Hyvin kelpasi Otolle riisiluukin, jonka järsiminen irrottaa plakkia ja antaa koiralle puuhaa pitkäksi aikaa.

Koiramaiset jouluvalmistelut jatkuvat, niistä lisää seuraavalla kerralla. Odotellessa tarkkaillaan tonttuja…

Edessä ovat vuoden pimeimmät kaksi kuukautta, nyt on tärkeää sekä taluttajien että talutettavien näkyä liikenteessä. Otto kävi Lemmikille.comissa hakemassa erilaisia heijastavia varusteita testattaviksi.

Kolmioliina sopii hyvin pitkäkarvaisille korille, joilla pannat ja valjaat tuppaavat häviämään näkymättömiin karvojen peittoon. Otto oli vähän että “tää eio mun juttu”.

Tämä on pikalukolla pantaan tai valjaisiin tai vaikka taluttajan vaatteisiin kiinnitettävä, vuoroin punaisena vuoroin sinisenä vilkkuva kapseli. Joulufiilistä…

Samoin pikalukolla kiinnitettävä heijastin, jossa heijastavan tassukuvion lisäksi on pieni helposti palamaan napsautettava lamppu.

Tässä Otolla on tassuheijastimen lisäksi käytössä heijastava talutushihna, joka näkyikin pimeässä erittäin hyvin.

Vuodenaikaan nähden lämpimät säät ne vaan jatkuvat, ja jos suinkin on aikaa, käymme melkein päivittäin koirapuistossa moikkaamassa vanhoja ja uusia kavereita. Otto tykkää kovasti pikkuisesta Fresasta (mansikka espanjaksi) ja Fresankin mielestä Otto on makea kundi.

Kolmekuinen schapendoes Valo sai Otosta kärsivällisen leikkikaverin. Jos pennun härvelöinti meni Oton mielestä liian yltiöpäiseksi eivätkä kuvan pelkät rauhoittavat eleet riittäneet, se pani pennun aisoihin lempeästi mutta päättäväisesti.

Keppi kiinnosti molempia, aikuisen oikeudella sen useimmiten vei Otto.

Valolle selkeäviestinen Otto oli mainiota seuraa. Koirapuistossa leikkimisen jälkeen tehtiin yhdessä vielä pieni metsälenkki, jolta Valo palasi emäntänsä sylissä, kun väsy alkoi painaa tassuja.

Päivien lyhenemisen myötä myös ulkotouhuissa vietetty aika on
lyhentynyt. Jotta vilkas pihakoira ei aivan tylsistyisi, ollaan keksitty
uusi kiva sisäharrastus, klikkaus- eli naksutinkoulutus.

Vanhoja taitoja kuten maahanmenoa, paikallaan odottamista ja kutsusta luoksetuloa on verestetty klikkerillä, ja uutena temppuna on opeteltu rullaamista. Ensin käytiin kirjastossa hakemassa Esa K Viitalan “Klikkerikirja” ja ostettiin klikkeri, ja sitten alkoivat harjoitukset.

Ensin klikkeri “ladataan”, klik ja nami, klik ja nami jne. eri tilanteissa ja useaan kertaan parina päivänä, kunnes koira selvästi
yhdistää palkkionamin klikkerin ääneen.

Rullaaminen kuten muutkin temput rakennetaan osanen kerrallaan. Taskussa pitää olla reilusti palkkionameja, toisessa kädessä klikkeri, sitten hengitetään syvään ja päätetään, että kestäköön miten kauan vaan, minä pysyn rauhallisena ja kärsivällisenä ja keskityn palkitsemaan täsmällisesti ja nopeasti jokaisen oikeaan suuntaan menevän liikkeen, tämän pitää olla molemmille kivaa. Aluksi riittää, että koira käden ohjaamana kääntää päätään sivulle ja samalla kallistuu hieman vastakkaiselle puolelle, klik ja palkkio! Koiraa seurataan haukankatseella, klikkauksen ja palkinnon pitää tulla heti. Me olemme nyt tässä vaiheessa.

Vähitellen koira kallistuu enemmän ja enemmän ja lopulta kellistyy kyljelleen, klik ja supernami! Seuraavassa vaiheessa kyljellään makaavan koiran katse ohjataan ylöspäin, eikä siitä pitäisi olla enää pitkä matka siihen, että koiran jalat sojottavat kohti kattoa ja lopulta se kierähtää ympäri, kuulemma. Siihen tähdätään.

Oton mielestä ilmeisen helppojen juttujen suorittamisesta seuraava namisade on saanut sen esittämään kaikenlaisia muuveja klikkauksen ja namin toivossa. “Klikkaa mua! Ja anna heti perään kunnon pala kuivattua keuhkoa.”

Airedalenterrieri Niki on Oton uusi idoli. Otto esitti Nikille koko leikkiinkutsurepertuaarinsa, mutta vanhempi herrasmies vaan istui paikallaan ja mietiskeli. Kun Niki sitten käänsi päänsä Ottoa kohti, tämä sananmukaisesti pomppasi ilmaan! Sitten ne lähtivät kahdestaan kiertelemään ympäri puistoa ja jättivät muun lauman riekkumaan keskenään, kulkivat rauhallisesti rinnakkain ja haistelivat samat ruohotupot nenät kiinni toisissaan.

Myös rauhallinen ja lauhkea Ava on Oton mielestä tosi ihana.

Lokakuun aurinko paistaa matalalta suoraan sisään jonkin aikaa keskipäivällä. Otto nauttii kovasti lämmöstä.

Otto edestä

Otto takaa

Otto istuu…no joo, vähän löysästi

Otto makaa

Ponnahti koira seisomaankin, kun näkökenttään ilmestyi orava.

Lokakuu on ollut poikkeuksellisen lämmin ja aurinkoiset päivät ovat houkutelleet pitkille kävelyretkille. Kavereita tulee vastaan usein, tässä tervehditään Myytä ja Trisseä.

Kirjastoon oli tullut uusia koirakirjoja, joista yhdessä oli paljon kivoja vinkkejä keinoista, joilla koiraa voi aktivoida käyttämään nenäänsä ja aivojaan sekä sisä- että ulkotiloissa.

Syksy on ollut hieno, paljon lämpimiä aurinkoisia päiviä, mutta välillä on satanut ja tuullut kylmästi aamusta iltaan, eikä silloin kumpikaan meistä ole ollut kovin innokas tekemään pitkiä kävelylenkkejä. Yhtenä sellaisena päivänä ryhdyttiin aktivoitumaan.

Panin nameja erilaisten kumollaan olevien astioitten alle ja Oton piti keksiä, miten saada herkut suuhunsa. Pari tökkäisyä kuonolla, ei tulosta, sitten muutama hurjistunut raapaisu tassuilla, kipot kumossa ja namit suussa. Aktivoitumisaika noin kymmenen sekuntia.

Seuraavaksi piilotin nameja mattojen alle. Aikansa Otto haisteli mattoja ja raapi niitä vimmatusti, mutta äkkäsi nopeasti, että sen on kaivauduttava mattojen alle.

Kaivautumista kylpyhuoneessa.

Kaivautumista keittiössä.

Kaivautumista työhuoneessa.

Kaivautumista olohuoneessa.

Olohuoneen jäykkä matto vastusti, ja Otto alkoi tarjota istumista ja maahanmenoa siinä toivossa, että namit pomppaisivat sen suuhun minun taskustani.

Sen jälkeen matot olivatkin kasassa päivittäin vaikka niiden alla ei ollut yhtään mitään.  Aktivoitumisaika vähintään kolme päivää, jona aikana on varottava yllättäen ja pyytämättä myyttyyntyneitä mattoja.

… kavereilleen Ellalle, Pimulle ja Lumolle ja kaikille muillekin  hyvää kansainvälistä eläinten viikkoa!

Oli vuosisadan lämpimin syyskuun viimeinen päivä, yhden päivän helleaalto saapui kuin saapuikin ja Otto otti siitä kaiken irti. Aamupäivä meni terassilla auringossa, sitten lähdettiin uimaan Myllysaareen.

Seuraava etappi oli satama, jossa Otto lipsi jätskit, ja sitten torille kahville. Seuraavaksi kävimme taidegalleriassa katsomassa hienoja kivisiä tyynyjä, ja siellä Otto poseerasi kameralle parhaassa näyttelypönötyksessään ja otti tottuneesti vastaan ihastuksen huudahdukset ja rapsutukset.

Otolla on käynyt naisvieraita, kääpiösnautserit Pinni ja Asta. Otto on oikein kohtelias ja huomaavainen isäntä. Tytöt saavat mennä sen makuupaikoille, syödä sen ruokakupista ja leikkiä Oton leluilla – paitsi Tiikerillä.

Tiikerin koulutus jatkuu, monet tehtävät ovat aika sotkuisia, ja sen joutuu pesemään vähintään kerran viikossa. Viimeksi Otto opetti Tiikerille, miten suklaakakkutaikina nuollaan kulhosta.

Sienimetsässä elettiin jännittäviä hetkiä. Ystävättären kanssa kerättiin suppilovahveroita, Otto sai juoksennella kokonaista kolme tuntia vapaana aurinkoisessa syysmetsässä ja kyllä se nautti! Oli ihana katsoa pienen
koiran riemua. Otto piti hienosti kontaktin, se joko tuli parin minuutin välein luokse tai otti ainakin katsekontaktin. Kutsusta vierelle tullessa napsahti suuhun palkkioraksu, katsekontaktista kiitin hyvä -sanalla tai nyökkäyksellä.

Yhtäkkiä tajusin, että koiraa ei ole näkynyt vähään aikaan. Huutelimme ja viheltelimme, ei koiraa. Lähdin katselemaan vähän kauempaa, ja pihishän löytyi kiven takaa kynimästä tuoretta haukanraatoa. Homma oli aloitettu linnun rinnasta, höyhenet pursuivat suupielistä mutta rintalihakset olivat vielä koskemattomat. Muutama syvähengitys, asenne kohdilleen – menen ja otan saaliin itselleni – ja koiran luokse. Otto nappasi linnun suuhunsa, katsoi minua alta kulmain ja perääntyi askeleen verran. Sanoin “odota”, koira pysähtyi, sitten “irti”, ja ällistyksekseni Otto pudotti saaliinsa maahan. En kyllä ihan uskonut, että niin voisi käydä. Hyvä Otto! Ripustin raadon puuhun ja palkitsin koiran ruhtinaallisesti.

Seuraavat kuvat ovat parin viikon takaisesta näyttelystä Heinolassa ja ne on ottanut Emmi Keränen. Kiitos Emmille ja hyvää viikonloppua kaikille!