Elämää Herra O:n kanssa

Menimmepä taas kävellen tuohon vajaan kilometrin päässä olevaan koirapuistoon. Osan matkasta Otto saa yleensä kulkea vapaana ja risteillä kävelytien pientareelta toiselle nenä maassa, mutta rivitaloalueen pihakujilla pidän sen tietysti kytkettynä. Ajattelin huvikseni kerran kokeilla, kulkisiko koira pyynnöstä vapaana vierellä reitillä, joka on sen vakituista intensiivisen pientareitten haistelun paikkaa. Siinä kulki! Raksupussi oli taskussa ja palkitsin sen alussa melko tiheään, kun pysyi ihan vierellä, sitten harvensin palkkiovälejä ja Otto kulki edelleen keskittyneenä melkein jalassa kiinni. Sillä oli selvästi tehtävä suoritettavana, se oli töissä!

Tästä riemastuneena päätin ryhtyä hasardihommiin ja pitää sen vapaana saapuessamme kotikujalle. Otto tepsutti vierellä keskittyneesti koko parin sadan metrin matkan kotiovelle asti, vaikka ohitimme koirallisten asuntojen etupihoja parin metrin päästä ja yhden vastaan kävelevän ihmisenkin. Vähän tuli sitten annettua ylimääräisiä herkkuja kotiin tultua.

Seuraavana amuna teimme tunnin metsälenkin ystävättäreni ja bichon frisé Padin kanssa. Pia on kouluttanut koiransa vimpan päälle ja käyttää myös metsälenkit hyödyksi kutsumalla koiransa silloin tällöin luokseen, pyytää sitä kulkemaan vierellä ja sitten vapauttaa jne. Kerroin Oton eilisestä uroteosta ja päätimme kokeilla, miten käy kun kaverukset ovat
kimpassa ja tietysti saavat fiksuja ideoita ja antavat toisilleen virikkeitä. No vautsi vau! Koirat olivat enkeleitä ja emännät tuskin pysyivät pöksyissään.

Yhden kerran Otto pääsi vähän käsistä, kun metsäpolulla tuli vastaan kaksi tuttua koiraa, joitten kanssa Otto on viettänyt koirapuistossa lukemattomat tunnit. Mutta sain sen pysäytettyä kymmenen metriä ennen kohtaamista ja hetken miettimisen jälkeen Otto päätti palata luokseni. Tällaiset kokemukset kannustavat jatkamaan sitkeästi jokapäiväistä, melkein huomaamatonta, johdonmukaista koiran opettamista ja jo opittujen asioitten vahvistamista.

Otto löysi koirapuistosta hanskan, jota se tappoi antaumuksella. Merkkaaminen oli hiukan hankalaa, kun samalla piti vahtia ettei kukaan nappaa saalista.

Kymmenkuinen isovillakoira Peppi oli riehakkaalla tuulella ja Otto hätää kärsimässä, joten lähdimmekin pois aika pian, ettei vaan satu mitään.

Pari päivää sitten Otto katsoi, että ilma on riittävän lämmin Tiikerinkin ulkoilla ensimmäistä kertaa tänä keväänä. Se otti Tiikerin hännästä suuhunsa ja juoksi ympäri pihaa pyörittäen sitä päänsä yläpuolella. Siinä oli kevään ja elämisen riemua kerrakseen! Minun olisi kuulemma pitänyt ruveta heittelemään Tiikeriä noudettavaksi, mutta maa oli vielä sen verran märkä, että oli sanottava ei.

Sunnuntaina Otto esiintyi Lahden KV -näyttelyssä, tuomarina oli tanskalainen Kresten Scheel, tuloksena AVO T. Tuomarista ei ole pahaa sanaa sanottavana, hän arvioi tarkkaan jokaisen koiran ja antoi omistajille myös suullista palautetta. Heti kun menimme kehään, tuomari kysyi, onko Otto käynyt tarpeillaan aamulla. Oli, kaksikin kertaa. Ennen kehästä poistumistamme hän halusi vielä selittää arvosteluaan. Hän sanoi, ettei tiedä miksi koira etenee niin lyhyin askelin, mutta siitä syystä hän ei voi antaa parempaa arvosanaa.

“2 yrs, nice compact body, most beautiful masculin head of correct size. Not too big, good expression. Well set ears, neck is too short. Not correct medium lenght, the shoulder is too upright anf forward placed. Good topline, correct sufficient tailset. Nice chest, moderate angulated hindquarter, excellent coat, correct dominant white colour. Unfortunately his movement in the hindquarter is not correct, extremely short step, restrickted with no drive at all, moving nice infront. Looking much better standing than moving.”

Olin niin hämmästynyt, että vasta kotimatkalla autossa putkahti mieleen, että olisivatko Oton takapään lihakset jotenkin jumissa taannoisesta häntäonnettomuudesta johtuen. Aiemmissa näyttelyissä tuomarit eivät ole huomauttaneet askelpituudesta. Tai sitten eri tuomarit vain kiinnittävät huomiota eri asioihin ja painottavat siten arvionsakin erilaisiin
ominaisuuksiin.

Täytyy kuitenkin käydä koirahierojalla siltä varalta, että takaliston lihaksissa on jäykkyyttä. Ehkä Otto loukkaannuttuaan varoi kipeää takapäätään ja siksi liikeradat muuttuivat.

Toivuimme pettymyksestä nopeasti, varsinkaan Otto ei ollut moksiskaan. Iso ilonaihe minulle oli Oton käyttäytyminen näyttelyn hälinässä. Kyllä se provosoituu, jos toinen uros lähestyy sitä muristen ja hammasta näyttäen, mutta kohtaa itse muut koirat “ollaan kavereita” -oletuksella.  Arjen sujuminen koiran kanssa se loppujen lopuksi tärkeintä on, eikä sen
suhteen ole mitään valittamista!

Otto sai pääsiäisenä pingviinin, jota ei enää ole.

Suloiset pihakoiratytöt Noppe ja Kesse kävivät kylässä.

Otto oli tytöille oikein kohtelias. Tytöt saivat syödä Oton aamuaterian jämät, leikkiä Tiikerillä, soitella vinkupingviiniä ja mennä kaikkiin Oton omiin paikkoihin sisällä ja ulkona.

Otto pääsi mukaan tallille Tuiskua tapaamaan ja ryhtyi kohottamaan kuntoaan trendikkäästi hevosten virikelelulla kahvakuulalla.

Nurmikko oli vielä kovin märkää ja siitä irtosi palloon inhottavaa töhnää. Yäk!

Tuisku

Hovawart Milou iloitsi Oton tapaamisesta vähän liikaakin ja juoksutti pientä ympäri pihaa läkähdyksiin asti. Ystävätär pani lopulta Miloun hihnaan ja Otto sai kuntoilla rauhassa.

Otto esiintyy tulevana viikonloppuna pitkästä aikaa koiranäyttelyssä, tällä kertaa Lahdessa. Kynnet on leikattu, painoa tarkkailtu ja muistuteltu mieleen näyttelyhihnassa kulkemista. Saas nähdä kuinka äijän käy!

Otto toivottaa kaikille iloista pääsiäisen aikaa!

Muistattehan, että suklaamunia ei pidä jättää koirien ulottuville, mutta oikea kananmuna kruunaa koirankin juhlapäivän. Otto jätti kuoret syömättä, mutta jotkut koirat popsivat nekin. Antaa mennä vaan, kuorista koira saa hyvälaatuista kalkkia, joka on tärkeää varsinkin kasvavien koirien luustolle.

Maaliskuu on lopuillaan ja selvästi jo kevät aluillaan, mutta aamuisin hanki vielä kantaa.

Kuukauden aikana aikana on tapahtunut sekä iloisia että vähän kurjiakin juttuja. Iloista oli, kun Pinni oli viikonlopun Oton kaverina. Ne hengailivat puutarhassa auringon lämmittäessä jo oikein mukavasti.

On taas matkailtukin, tällä kertaa Lounais-Suomessa. Pelloille tulvinut vesi oli pienen yöpakkasen jäljiltä ohuessa riitteessä. Innokkaana uimarina Otto olisi välttämättä halunnut päästä polskimaan, mutta into hyytyi nopeasti, kun jää alkoi tassujen alla lohkeilla suurina lauttoina, ja koira tuli suosiolla takaisin kuivalle maalle.

Vierailimme lastenlasteni luona, jotka olivat kovasti odottaneet Ottoa.  Pojilla oli hauskaa yhdessä, ja kaikki osasivat käyttäytyä hyvin ja kohdella toisiaan asiallisesti ja hienotunteisesti. Oikein hämmästyin, kun Otto käänsi päänsä pois aina kun parivuotias tarjosi sille lelua.  Miten se senkin on oppinut ymmärtämään, että lapsen tyrkyttämää pientä pehmoaasia ei ole lupa ottaa, vaikka koira silppuaa kymmenessä minuutissa jokaisen sille antamani pehmolelun Tiikeriä lukuunottamatta?

Rivitalossa asuessa on suurta hyötyä siitä, että koira ei ole kovin haukkuherkkä. Otto hoitaa huolellisesti koiran ikiaikaista tehtävää ja ilmoittaa, kun joku ohittaa sen reviirin. Ulkona ollessaan se haukahtaa muutaman kerran, mutta lopettaa kun sanon “riittää”. Sisällä se joko ynähtelee, murahtelee tukahtuneesti tai vain tuijottaa tarkkaavaisesti, kunnes kulkija häviää näkyvistä.

Se kurja juttu tapahtui koirapuistossa. Paikalla oli tusinan verran koiria, ja yksi niistä otti Oton silmätikukseen. Se kulki sitkeästi Oton perässä haukkuen ja näykkien, vaikka toinen yritti kaikin keinoin kertoa, että seura ei kiinnosta. Ei mennyt viesti perille, ja tarkkailin parivaljakkoa hellittämättä voidakseni puuttua tilanteeseen, jos Otolta alkaisi pinna palaa, niin pitkä kuin se onkin. Toisen koiran omistaja ei nähnyt mitään syytä puuttua koiransa touhuihin, jos ei lasketa ponnetonta koiran nimen toistamista ja muuta höpötystä, josta koira ei piitannut tuon taivaallista. Pyysin lupaa saada ojentaa härkkijää
suojellakseni omaani ja sain luvan. Koiran ilme oli näkemisen arvoinen, kun tökkäsin sitä kevyesti lapaan ja asetuin sen ja Oton väliin. Koira jähmettyi paikoilleen ja tuijotti minua epäuskoisena, että mitäs tää nyt on, mua komennetaan!

Kiusaaminen kuitenkin jatkui ja olin jo lähdössä pois, kun vahinko tapahtui. Koirat pyörivät yhdessä myttyrässä ja Oton häntään sattui.  Kaikki kävi niin nopeasti, että vaikka katsoin parivaljakkoa koko ajan, en ehtinyt nähdä mitä tapahtui. Otto alkoi kulkea vinossa ja riiputtaa häntäänsä toiselle puolelle kääntyneenä, istahti välillä alas ja kirputti häntää.

Porukalla tutkittiin häntä ja todettiin, että ei ole poikki eikä varmaan murtunutkaan, mutta soitin varmuuden vuoksi siltä seisomalta eläinlääkärille. Hän oli sitä mieltä, että ei tarvitse heti rynnätä lääkäriin, hyvin voi odotella seuraavaan päivään ja katsoa, miten tilanne kehittyy. Häntä oli muutaman päivän kipeä, Otto sai aamuisin pikku murun kipulääkettä, ja vähitellen häntä alkoi nousta ja lopulta heilui iloisesti niinkuin ennenkin.

Tästä opittiin, että pitää olla tarkkana viedessään koiraa koirapuistoon.  Kaikki siellä vilistävät karvaturrit eivät ole  koirapuistokelpoisia. Positiivista tapahtuneessa oli, että toisen koiran omistaja antoi omasta aloitteestaan yhteystietonsa siltä varalta, että tapaturman hoidosta syntyy eläinlääkärikuluja.

Otto on jo muutaman kerran kokeillut terassilla loikoilemista, mutta toistaiseksi on paljon mukavampaa torkkua sisällä auringonläikässä tai lampaantaljalla.

Hyvää kevään jatkoa kaikille ihmis- ja koirakavereille!

Otto täytti eilen kaksi vuotta. Juhlinta aloitettiin heti aamusta, Otto pisteli ennätysvauhtia poskeensa herkkukakun, joka koostui yrjölänpuuro/lihamössöstä ja koirankekseistä.

Päivällä kuuluivat ampuvan Tukholmassa 42 tykinlaukausta syntymäpäivän kunniaksi, ja iltapäivällä haettiin Oton kaveri Jasu mukaan ja lähdettiin koirapuistoon. Siellä oli paljon muitakin koiria ja meno sen mukaista.

Onnittelut myös muille O-pennuille Ellen, Miina, Ole, Osku ja Ossi!

Pitkiä pellavia, hienoa hamppua, nauriita kuin lautasia ja räätiköitä kuin nurkanpäitä!

Pian on se aika, kun vuodenvaihteen juoksuihin astutetut nartut saavat pentunsa. Siitä pari kuukautta eteenpäin ja pennut muuttavat uusiin koteihinsa. Olen tässä mietiskellyt, mitkä olisivat ne kaikkein tärkeimmät asiat, jotka haluaisin uusille koiranomistajille kertoa nyt, kun Oton pentuaika on takana ja kaksivuotissynttärit lähestyvät.

Sosiaalistaminen
Koiranpennulle kannattaa alusta asti järjestää paljon tilaisuuksia tutustua muihin koiriin ja ihmisiin, kaiken ikäisiin, kokoisiin ja näköisiin. Ei pidä jäädä kotiin kykkimään kunnes tehosterokotukset on saatu. Pentu voi aivan hyvin seurustella muitten rokotettujen koirien kanssa. Emo ja sisarukset ovat opettaneet kanssakäymisen alkeet, mutta vielä on paljon opittavaa, jotta koirasta tulee kaikkien kaveri toisen koiran sukupuolesta riippumatta. Varsinkin urospennuilla on taipumusta aloittaa uhoaminen ja pomottelu, kun ne tulevat sukukypsiksi, mutta sellaisen käyttäytymisen voi kieltää. Nätisti käyttäytyvän koiran kanssa on ilo liikkua missä tahansa.

Opettaminen
Sanotaan, että ihminen on tapojensa orja. Mutta jos joku on tapojensa orja niin koira! Koirat rakastavat rutiineja ja tuntevat olonsa turvalliseksi, kun määrätyt asiat tapahtuvat samoin kuin aina ennenkin. Sitä ominaisuutta kannattaa hyödyntää heti alusta asti. Koira on oppivaisimmillaan juuri siinä iässä, kun se tulee uuteen kotiinsa. Ei kaksikuista tietenkään mihinkään tokokoulutukseen lähdetä kuskaamaan, mutta esim. sellaisten asioitten harjoitteleminen kuin mukana pysyminen
vapaana kuljettaessa, luokse tuleminen kutsusta, rauhoittuminen ennen ovesta ulos menemistä, vetämättä kulkeminen hihnassa ja käskystä pysähtyminen kannattaa aloittaa päivästä yksi.

Söpölle pienelle pennulle tulee helposti sallineeksi käytöstapoja, joita ei missään tapauksessa haluaisi aikuiselle koiralleen. Jos ei halua koiransa hyppivän ihmisten päälle, pureskelevan käsiä tai kenkiä, repivän housunlahkeita, haukkuvan hillittömästi ovikellon soidessa, nuolevan ihmistä neuroottisesti, kerjäävän pöydän vieressä kun ihmiset syövät jne., pennunkaan ei saa antaa tehdä niin. Ja pentuhan oppii vaikka sitä ei opetettaisikaan, kannattaa siis vähän miettiä, mitä sille
tulee huomaamattaan opettaneeksi.

Ne asiat, jotka opetin Otolle sen pikkupentuaikana, ovat syöpyneet niin syvälle sen mieleen, ettei se edes ymmärrä että voisi toimia toisin. Myöhemmin opetettavat asiat vaativat enemmän kärsivällisyyttä ja useampia toistoja, mutta koira voi oppia uusia asioita minkä ikäisenä tahansa. Mutta kuten sanottu, pentuaikaa ei kannata tuhlata, silloin opit menevät päähän kuin kuuma veitsi voihin ja pysyvät siellä myös.

Kielitaidon kehittäminen
Koirat kommunikoivat sekä ihmisten että toistensa kanssa hienovaraisin, usein melkein huomaamattomin elein ja ilmein. Kannattaa tarkkailla koiraansa ja opetella koirien kieli. Silloin pystyy ennakoimaan tilanteita ja ohjaamaan niitä haluamaansa suuntaan. Koira oppii ymmärtämään lukuisia samoina toistuvia selkeitä sanallisia käskyjä, mutta vuolaat selostukset menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Sanallisiin käskyihin kannattaa myös liittää jokin itselleen luonteva ele, jolla koiraa voi ohjata silloinkin, kun se on etäämmällä, niin ei tarvitse ruveta karjumaan. Ja aina, aina pitää tarkoittaa mitä
sanoo, ja huolehtia siitä, että myös tapahtuu niinkuin on halunnut. Muuten koira oppii, että ei sillä nyt niin hirveästi ole väliä, mitä tuo höpäjää.

Tyyneyttä, tyyneyttä…
Kiire, huutaminen, hermostuminen ja rankaiseminen eivät edesauta oppimista eivätkä pennun kehittymistä tasapainoiseksi ja iloiseksi koiraksi, päinvastoin. Koira arvostaa ja haluaa seurata tasapainoista, viesteissään johdonmukaista ja selkeää, rauhallista ja oikeudenmukaista laumanjohtajaa.

Mitä vähemmän käyttää sanaa ei, sen paremmin sen teho säilyy. Pentu oppii parhaiten kiitoksen, ei rankaisemisen kautta. Pikku kömmähdykset kannattaa jättää huomiotta, mutta olla kärppänä kiittämässä ja palkitsemassa heti, kun pentu tekee niinkuin toivotaan.

Kirjastoissa ja kirjakaupoissa on useita hyviä oppaita, joissa kerrotaan  askel askeleelta, miten pennusta kasvatetaan kunnon koira ja mitä kaikkea kivaa koiran kanssa voi tehdä, että se saa tarpeeksi sekä fyysistä harjoitusta että henkistä virikettä. Kirjoja kannattaa lueskella jo siinä vaiheessa, kun pentu on varattu ja sitä odotellaan uuteen kotiinsa.

Otto siis täyttää tämän kuun lopussa kaksi vuotta, joten on tullut aika panna piste pentujutuille. Aloitin “Elämää Herra O:n kanssa” ennenkuin pennulla oli edes nimeä, oli vain pentuetunnus O. Blogin alaotsikko on “Koiranpentu kotona”, mutta ei kotona enää mitään koiranpentua ole. Täällä on komea nuori herrasmies, joka tuottaa minulle loputonta iloa ja mielihyvää pelkällä olemassaolollaan.

Elämä sujuu totuttuun tahtiin eikä enää tapahdu päivittäin tai viikottainkaan mitään erityisen ihmeellistä ja kertomisen arvoista. Suunnittelen päivittäväni blogia täst’edes noin kuukauden väliajoin, ellei tapahdu jotakin erityisen jännittävää. Kiitos tähänastisesta kaikille lukijoilleni!

Otto toivottaa kaikille ikään, rotuun, väriin ja sukupuoleen katsomatta oikein hyvää alkanutta vuotta!