Elämää Herra O:n kanssa

Enpä olisi seuraavaakan ihan hevillä uskonut, ellen olisi omin silmin nähnyt. Otto tutustui koirapuistossa kahteen uuteen kaveriin, Reinoon ja Kaapoon. Reino on vanha herra, joka ei paljon nuorison temmeltämiseen viitsi osallistua, mutta nuori Kaapo ja Otto ystävystyivät heti. Sitten porukkaan liittyi whippet Jope.

Reino ja Kaapo on mun kavereita!
kääpiösnautseri

Jope ei muuta toivo kuin että saisi kavereittensa kanssa toteuttaa elämänsä tarkoitusta, eli juosta, juosta, juosta niinkuin aavikon tuuli. Eikä käppänöillä ja Otollakaan ollut mitään Jopea vastaan, mutta kun se pienten silmissä on niin hirveän iso ja nopea! Siinä jäi pieni pihakoira kerran jos toisenkin vinkuen pyörimään kiitäjän jalkoihin. Reipas Otto yritti uudelleen ja uudelleen yhtyä hurjaan kiitoon, mutta parin pyörähdyksen jälkeen alkoi taas hirvittää.

Ottopa keksi keinon panna pelin poikki. Se painautui koirapuiston aidannurkkaa vasten, jäi siihen paikoilleen korvat alistuvasti takaviistossa. Jope pani jarrut päälle niin että hiekka roiskui. Kaapolla ei hermo enää pitänyt katsella kaverinsa vinkuleluna pyörittämistä. Se asettui koko käppänän ryhdikkäällä olemuksellaan Oton ja Jopen väliin, ja aina, kun Jope yritti ajaa Ottoa uuteen juoksuun, Kaapo sanoi sille, että pysy etäämmällä, minä suojelen tätä pikkukaveria.

Jope on mun kaveri!
whippet

Koirien keskinäinen kommunikointi on kiehtovaa seurattavaa, ja taas on pakko korostaa sitä, miten tärkeää on, että pentu saa pienestä asti tutustua isoon joukkoon kaiken kokoisia ja näköisiä selväpäisiä lajitovereita.

Illat alkavat viiletä, hämärä tulee yhä aikaisemmin, ja silloin on kiva asettua yhdessä television ääreen katsomaan koirankoulutusohjelmia. Niitä tuleekin nykyään useita ja niistä saa hyviä vinkkejä oman koiransa opettamiseen. Ja niinhän se näkyy olevan, että koulutettavaksi joutuukin koiran omistaja, kun ongelmien alkulähteenä on useimmiten se hihnan toisessa päässä oleva kaksijalkainen.

Nyt on aloitettu oikein tosissaan harjoitella hihnassa kulkemista vetämättä. Aloitin kevyemmällä vaihtoehdolla; pysähdyin joka kerta, kun hihna kiristyi, ja jatkoin matkaa, kun Otto otti askeleen taaksepäin ja hihna löystyi. Kun sitä oli tahkottu muutama päivä ilman sanottavaa tulosta, siirryin järeämpiin keinoihin. Pidin koiran lyhyessä hihnassa sivulla, ja kun se alkoi vetää, vaihdoin heti kävelysuuntaa. Otto oli aivan pöllämystynyt, kun matkanteosta ei ollut tulla mitään, mihinkään ei päässyt, samaa kävelytien pätkää vaan sahattiin ees taas.

Läpimurto tapahtui 45 minuutin ja ties kuinka monennen kymmenennen suunnanvaihdon kohdalla. Pentu hoksasi vihdoin, että jos haluaa päästä jonnekin, pitää kulkea nätisti vierellä ja varoa kiristämästä hihnaa. Kyllä oli riemullinen tunne kävellä loppumatka, kun vieressä, löysässä hihnassa, tepsutteli reippaasti ja ryhdikkäästi askeltava pihakoira!

Riemua kesti tasan seuraavaan lenkkiin asti. Tuntuu, että pienen koiran maailma on täynnä ylivoimaisen houkuttelevia hajuja, joita on päästävä tutkimaan sillä siunaamalla hetkellä, kun hajumolekyylivana osuu sieraimiin. Mutta me jatketaan eikä luovuteta, en halua talven jäisillä lenkkipoluilla liukastella kiskovan koiran perässä. Kurinalaisen hihnassakulkemisen vastapainoksi käymme joka päivä paikoissa, joissa Otto pääsee juoksemaan vapaana. Jonain kauniina päivänä sille varmasti selviää lopullisesti, milloin voi sännätä jokaisen hajun perään, ja milloin on pakko hillitä intoaan.

Hercules on mun kaveri!
tiibetinspanieli

Kummitäti ja -setä kävivät ihailemassa Ottoa ja Otto ihailee takaisin, kun tuliaisina on aina herkkuluu.

Pentu oppii koko ajan uusia asioita, jotkut elintärkeitä, jotkut vaan muuten kivoja, kuten kuperkeikan heittäminen.

Otto täyttää tänään puoli vuotta, ja poika senkun kasvaa ja komistuu, viisastuu ja henkevöityy. Juhlinta aloitettiin heti aamusta. Aamuaterian päätteeksi tuli jälkiruoka, nokare jäätelöä ja lusikallinen oman puutarhan omenista haudutettua omenasosetta. Sankari oli oikein otettu, kun sai vielä lopuksi silputa jäätelöpaketin kääreen tuusan nuuskaksi ja kaapista kaivettiin uusi puruluukin järsittäväksi.

Eikä Oton juhlapäivää edeltävässä viikonlopussakaan ollut valittamista. Taas sai remuta ja riehua mielin määrin, leikkiä piilosta pihanurmella ja loikoilla elokuun auringossa.

Eläintarhakin pyykättiin. Onneksi päivä oli aurinkoinen ja tuulinen ja lelut kuivuivat nopeasti, muuten olisi pikku pihiksen hermo pettänyt pahemman kerran kavereita odotellessa. Mikä riemu, kun sai taas tassulla kaataa lelukorin ja raastaa kaikki kaverit pois koirista ja alkaa retuuttaa niitä ympäri huoneita ja pihamaata.

Otto kävi pihakirppiksellä ja hankki täydennystä eläintarhaansa. Se osti pupun, jolla on sama kohtalo kuin kaikilla muillakin sen eläimillä; kova. Pupussa on paljon käteviä ulokkeita, joista sitä voi raahata, paiskoa maahan ja heitellä ilmaan, ja joita voi järsiä. Pupu on vähän turhankin kätevä ja sopivan kokoinen astumisharjoituksiin. Olen lopettanut toimitukset alkuunsa napakalla kiellolla, en halua, että pentu tulee siihen käsitykseen, että kaiken mahdollisen nylpyttäminen on ok.

Lomakodista Otto tuli takaisin kotiin helisevän possun kanssa. Kahden päivän kuluttua possu oli menettänyt saparonsa, eikä sitä ole löytynyt mistään. Se on mennyt niin sanotusti parempiin suihin, ja tulee toivon mukaan ulos samaa reittiä kuin kaikki muukin.

Niin, Otto oli ensimmäistä kertaa monta yötä poissa kotoa. Tässä ihan lähellä asuvan Hannan perhe odottaa omaa pihakoiraansa kasvavaksi luovutusikään, ja he harjoittelivat muutaman päivän elämää pihakoiran kanssa. Kaikki tuntuivat tyytyväisiltä, ja perheen koirakuume kuulemma vain kasvoi. Otto oli käyttäytynyt vierailulla nätisti, se oli tutustunut moniin uusiin ihmisiin ja paikkoihin ja ollut koko ajan iloinen ja reipas. Metsälenkeillä vapaana kulkiessaan se oli pitänyt samalla tavoin hyvää kontaktia Hannaan kuin pitää minuunkin, ja siitä olin erityisen iloinen.

Kun Otto tuli kotiin, se tervehti minua iloisesti, mutta meni saman tien takaisin uuden hoitotädin luokse. Menimme terassille istumaan ja juttelemaan, eikä Otto vilkaissutkaan minuun, vaan pyrki Hanna syliin. Se oli kuin olisi harkinnut, rupeaako minun koirakseni enää ollenkaan. Annoin koiran olla rauhassa, en kutsunut sitä luokseni enkä yrittänyt lahjoa sitä tulemaan, seurailin vain mielenkiinnolla tilanteen kehittymistä. Vasta pari tuntia Hannan lähdön jälkeen Otto tuli luokseni, hyppäsi syliin ja painoi päänsä hellästi kaulaani vasten ja huokaisi syvään.

Viikko sitten laskeutui pystyssä ollut korvalehti alas, eikä tarvinnut näyttelyssä esittää puolipystykorvaista versiota pihakoirasta. Vähän niistä korvista kuitenkin tuli sanomista, mutta kasvattaja lohdutti, että tämän ikäisellä korvat saattavat ollakin kallellaan sinne sun tänne. Tässä näyttelyn tuomarina toimineen Kristiina Niemelän arvio Otosta ja sen korvista:

”Erittäin lupaava. Erittäin hyvän kokoinen. Erittäin lupaava kaunisilmeinen pää, leikkaava purenta, kauniit silmät, hyvin asettuneet. Tässä vaiheessa hieman ‘lentävät’ korvat. Erittäin hyvä kaula ja ylälinja, hyvä häntä. Ikäisekseen hyvin kehittynyt rintakehä. Erittäin hyvät kulmaukset. Liikkuu ikäisekseen hyvin. Ystävällinen luonne.”

Nyt eletään taas juhlahumun jälkeistä arkea ja odotellaan, että korvat lakkaavat lentämästä.

Nauhojen ja ruusukkeen lisäksi Otto sai palkinnoksi ison pussillisen nappuloita, pienen pussin herkkunappuloita, välimerellisesti maustetun makkarapötkön, vinkulelun ja kaksi pussillista siankorvia, jotka maistuvat herkullisilta ja hierovat nautinnollisesti kutiavia ikeniä.

Täydellistä korvattomuuttakin on Otolla alkanut esiintyä. Sisäpihaa ympäröivä aita on vain 70 cm korkea, se riitti hyvin vanhoille russeleille. Mutta pihakoirajuniori onkin toista maata. Parina viime päivänä se on mennyt heittämällä aidan yli, kun ohitse on kulkenut toinen koira taluttajansa kanssa. Täytyy ruveta sommittelemaan aitaan korotusta, haluan, että Otto voi olla pihalla vapaasti ilman, että sitä täytyy pitää koko ajan silmällä. Eikä se silmälläpitokaan mitään auta, se menee jos on mennäkseen, eikä ole kuulevinaankaan vastalauseitani.

Ja kerran vielä näyttelypönötystä.

Kuva: Kennel Pihapolun

Miten tämän nyt sanoisi kuulostamatta tyhmänylpeältä tai teeskennellyn vaatimattomalta… Otto voitti oman luokkansa ja tuli kaikkien pentujen kakkoseksi!

kuva: Emmi K.

No niin, siis terveisiä Elimäeltä ja Pihakoirapäiviltä! Näin lähdettiin matkaan, hyvin syöneinä, pölyt pyyhittynä ja kynnet leikattuna, ja siinä ne pihakoiran näyttelyyn valmistautumiset ovatkin.

Kun saavuimme tapahtumapaikalle, Koivulan puutarhalle, alkoi väkisin hymyilyttää. Kymmenittäin söpöjä pieniä pilkullisia, laikullisia, melkein valkoisia, mustankirjavia, riistanvärisiä, kellanruskeita, kanelinvärisiä jne. pihiksiä ja niitten perheitä näyttelyvermeineen menossa kuka mihinkin suuntaan ja leiriytymässä näyttelykehän ympärille.

Asetuimme taloksi muitten joukkoon. Naapuriksi sattui ihana Vinka, jonka kanssa löytyi heti yhteinen sävel, taukopaikkoina vain piipahdukset kehässä.

Otto oli tietenkin täysin tietämätön tilanteen luonteesta, enkä minäkään ensikertalaisena ollut kovin hyvin kärryillä proseduurista, mutta ystävälliset naapurit neuvoivat, milloin oli taas meidän vuoromme mennä kehään. Palkintojakin vastaanottaessa olin niin hämilläni ja yllättynyt, että taisin niiata tuomarille.

Olin pelännyt ihan turhaan, että pentu villiintyy koira- ja ihmispaljoudesta, sinkoilee joka suuntaan eikä kuuntele yhtään mitään. Otto oli aivan samanlainen kuin kaikkialla muuallakin, valpas, reipas ja kuuliainenkin siinä määrin kuin viisikuiselta voi odottaa.

kuva: Emmi K.

Pihakoiraväelle kiitokset hienosta tapahtumasta! Paikka oli kaunis ja siisti, järjestelyt toimivat moitteettomasti, eikä mitään oltu jätetty huomioimatta koirien ja ihmisten viihtymisen takaamiseksi. Ruoka oli hyvää, suuri kasvihuone ruokasalina eksoottinen…

… ja palvelu joka paikassa iloista ja ystävällistä. Innokkaita junioreja löytyi tarvittaessa huolehtimaan koirasta ja leikittämään ja kävelyttämään sitä. Ja Otto otti tapahtumasta kaiken irti, just niinkuin kunnon pihakoiran kuuluukin.

Koiranpennun elämän suuret tapahtumat seuraavat toisiaan tiheässä tahdissa. Jo kolmisen viikkoa sitten palautettiin matot kaikkiin huoneisiin, mutta yöksi levitin sanomalehtiä siltä varalta, että rakko ei vielä vedä ja pidättele koko yötä. Muutaman kerran on aamuisin löytynyt pisu joko lehden päältä tai jostakin nurkasta, mutta nyt voi jo sanoa, että sisäsiisteys on saavutettu. Jo tässä tulikin mopattua.

Vessanaan Otto käyttää puutarhan aidanvierustoja. Se on huomaavaista, sieltä kikkareet on helppo korjata päivittäin pois eikä tarvitse pelätä ikäviä yllätyksiä paljasjaloin nurmikolla kävellessään.

Hampaat vaihtuvat, ja sekä ylä- että alaleuan eturivin pienet riisinjyväset ovat jo kaikki uusia, pysyviä hampaita. Olen löytänyt lattialta vain yhden poskihampaan. Jostain koirakirjasta luin, että maitohampaitten irtoamista pitäisi vahtia ja kerätä irtoavat pois, mutta en tosiaan ymmärrä, miten se käytännössä olisi mahdollista. Eivätköhän ne useimmiten tule niellyksi ja kulje sujuvasti suoliston läpi poistuakseen luonnollista reittiä, samaa mitä kaikki muukin, mikä ei varsinaisesti ole tarkoitettu ravinnoksi.

Helteenhehkuiset päivät ne vaan jatkuvat, mutta pikku pihiksellä menee oikein kivasti.

Lauantain pihakoiratapaamista ja näyttelyä varten Otto sai näyttelyhihnan. Olemme harjoitelleet sen käyttämistä, ja vähän oudolta ohut lankamainen panta pennun mielestä tuntuu, mutta alkaa jo sujua.

Pihispäiville on ilmoittautunut 57 koiraa, ja ounastelenkin, että kaikki opit, joita näyttelyringissä ensiesiintymistä varten olemme treenanneet, haihtuvat päästä saman tien, kun Otto näkee sen määrän potentiaalisia leikkikavereita. Mutta eipä haittaa, kivaa tulee varmasti olemaan sekä pennulla että minulla. Pihakoiratapaamisessa Koivulan Puutarhalla Elimäellä nähdään!

Tämän viikon lauantaina on jännittävä ja tärkeä päivä. Otto osallistuu pihakoirapäivillä pentujen Open Show -näyttelyyn, elämänsä ensimmäiseen.
Olemme jatkaneet seisomisen harjoittelemista, ja sepä onkin vaikeaa!  Otto on sisäistänyt istumisen niin perusteellisesti, että aina, kun alan pyytää siltä jotakin, peppu jämähtää lattiaan saman tien. Toissapäivänä lopulta alkoi tuntua siltä, että pieni lamppu olisi himmeästi loistanut pennun päässä, se ei nimittäin istunut ihan joka kerta, kun pyysin sitä seisomaan.

Lyhytkarvaisena ja pohjavillattomana koirana Otto ei pahemmin kuumuudesta kärsi, mutta käymme silti uimassa, jos asiointireissu sattuu kulkemaan uimarannan ohi. Otto on kyllä mennyt veteen palloa tai keppiä hakemaan, mutta tänään se ensimmäisen kerran lähti oikein uimalla uimaan kohti aavaa ulappaa, ja jouduin houkuttelemaan sen takaisin.

Tänään uimme järvessä nimeltä Vesijärvi, niemessä nimeltä Niemi. Näin meillä Lahes, joka sivumennen sanoen on järvenlahti.

Olemme käyneet edelleen vierailuilla palvelutalossa vanhusten luona, jotka aina ilahtuvat kovasti nähdessään pennun. Hauskaa se on myös Otolle, joka saa jättiannoksen silittelyjä, rapsutuksia ja joskus pikku herkkujakin.

Näin helteisinä päivinä ei pihakoiraa paljon pihalla näy. Aika kuluu paljon mukavammin sisällä viileässä huilaillen.

Saimme vieraan kaukaa pohjoisesta pitkää viikonloppua viettämään. Tätä vierasta Otto arvostaa erityisesti, hän kun jaksaa riehua pennun kanssa ja häntä saa lipsiä sydämensä kyllyydestä toisin kuin minua, joka en yhtään tykkää limaisen vikkelän kielen kaivautumisesta korvaani.

Otto oli mukana pienillä kotiseuturetkillä, ja pääsi uimaan sekä Vesijärvessä että Päijänteessä.

Päivät olivat kuumimmat vuosikymmeniin, joten uimapyyhkeen lisäksi piti mukana aina olla riittävästi vettä. Auton takapenkille kiinnitetyn häkin päälle tehtiin suojakatos valkoisesta pyyhkeestä, niin että pentu oli varjossa, vaikka aurinko osuikin ajon aikana sisälle autoon. Vääksyn kanavaravintolassa oli varauduttu koiravieraitten tarpeisiin.

Aamukävelyllä varjoisassa metsässä pentu pysyi hyvin mukana vapaana, maksimietäisyys kävelyttäjistä venyi enimmilläänkin vain kymmeneen metriin.

Vanhat opit siis istuvat päässä hyvin toisin kuin uudet. Sitä voisi luulla, että kuulo on entistä tarkempi, kun äänten sieppaaminen on parantunut pystyssä olevan korvan ansiosta, mutta eipä vain ole. Olisikohan nyt alkamassa se umpiluu -vaihe, murrosikä, jolloin annetaan piutpaut uusille ohjeille ja testaillaan vähän sitäkin, pitääkö ennestään opittuja todella noudattaa?

Reissuilla tavattiin monia uusia koirakavereita, joihin Otto suhtautuu ystävällisen kiinnostuneesti. Tavattiin muhkea kiltti labradorinnoutaja Onni, suuri ja innokas rottweiler Hemi ja joukko muita, ja Pinninkin kanssa käytiin sen puutarhassa leikkimässa. Suuria koiria Otto lähestyy vähitellen, metri metriltä, alistumiselein ja niitten kehonkieltä tarkkaillen. Kannatti nähdä se vaiva, että tutustutti pennun alusta asti mahdollisimman monen näköisiin ja kokoisiin koiriin. Otto ei erehdy lukiessaan toisten kehonkieltä ja osaa itse tehokkaasti kertoa omista aikeistaan.

Iltaisin päivän seikkailuista voipunut pentu loikoili varjoisalla terassilla tai viilenteli itseään paljaalla lattialla. Ja korvakin painui välillä toivottuun asentoon. Kaiken kaikkiaan hieno viikonloppu!

Otto käy melkein päivittäin koirapuistossa leikkimässä kavereitten kanssa. Omia leluja ei puistoon saa viedä, kun niistä voi helposti tulla kinaa, mutta jos puistossa ei ole muita, omilla leluilla voi leikkiä. Yhtenä päivänä puistossa oli meidän lisäksemme vain Sparky omistajansa kanssa, ja kun me lähdimme pois, se sai kassista pallonsa, ja me katselimme aidan takaa, kun se antoi näytöksen siitä, miten futista oikein pelataan. Se kuljetti palloa kuonollaan taitavasti ja hirveää vauhtia, ja kävi välillä ottamassa vesihörpyt urheilujuomapullosta. Sparky on ihan pro.

Nyt on käynyt tällä tavalla. Kasvattaja lohdutti, että kyse on tilapäisestä häiriöstä.

Tiikerin lisäksi pehmeästä jalkapallosta on tullut Otolle mieluisa leikkikalu. Se jaksaa juosta pallon perään ja tuoda sen takaisin uudelleen ja uudelleen. Nyt on ollutkin oiva tilaisuus opetella käskystä noutamista ja tuomista. Irti-käskyäkin on harjoiteltu, mutta se sitten on vaikeaa. Otto ei meinaa millään malttaa irrottaa pallosta, vaikka tietää, että ei pääse juoksemaan pallon perään ennenkuin irrottaa otteensa.

Ei ole turhaa puhetta, että pihakoirat tulevat hyvin juttuun lasten kanssa. Ne tuntuvat olevan samalla aaltopituudella sekä energiatason että huumorintajun suhteen. Otto kestää hyvin lasten hälisemisen ja arvaamattomuuden, eikä tunne tarvetta vetäytyä syrjään omaan rauhaansa. Se jaksaa niin kauan kuin lapsikin jaksaa, ja molemmilla on hauskaa.

Sparky on mun kaveri!
jackrusselinterrieri

Emil on mun kaveri!
irlanninterrieri